Muistatteko, kun koulussa läheteltiin open selän takana paperitolloviestejä ja hihitettiin? Löysin lapsuudenkodista näitä ruttuisia lippulappuja aimo kasan. Silitellessäni niitä auki tajusin, että ne edustivat sen ajan Snapchatia!
Sekä paperitollot että Snapchat ovat irrallisia roiskaisuja, jotka vain kaverit tajuavat, ja joiden ei koskaan ollut tarkoitus säilyä seuraavaan päivään, saati seuraavalle vuosituhannelle.
Muihin käyttämiini some-kanaviin verrattuna Snapchat on osoittautunut epäintuitiiviseksi, sekavaksi ja ylipäätään käsittämättömäksi.
Tuijota omaa naamaa, huitaise sivulle, lisää emoji, paina tarpeeksi pitkään viestiä, argh! Antti Tuisku ja Anssi Kela lähettävät videoterveisiä Satulinnasta. Ei oikeastaan kiinnosta.
Jos romaani edustaa viestinnän säilyketavaraa, Snapchat lienee viestinnän sushia – kertakäyttöistä ja nautittava ehdottoman tuoreena.
Snäppäri nauraa räkäisesti kaltaiselleni sanoja armastavalle viestijälle. Facebookissa ja Twitterissäkin pääsee ihanasti tiivistämään, valitsemaan parhaat sanat viestinviejiksi. Instagramissakin voi nautiskella hassuilla häsillä ja viestiä tunnetta sopivasti sommitellulla kuvalla.
Mutta Snapchatissa hartaudella askarreltu häviää hetkessä. Sormella sutaistut viikset naurattavat korkeintaan hiprakassa ja videoistakin tulee pystyssä ihan kummallisia. Ja jos kaveri onnistuukin tuottamaan jotain kiinnostavaa, en voi enää palata siihen, makustella uudestaan hetken perästä.
Vielä en ole kokenut keltaista valaistumista. Jätän Snapchatin toistaiseksi sukupolvelle, joka juuri nyt kirjoittaa/videoi/kuvaa noloja juttuja, joita tajuavat vain lajikumppanit.
