Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä Terminator on 80-luvun toimintaelokuvaklassikko, jonka kerronnallisena keskipisteenä toimii painajaismainen kuva tulevaisuudesta.
Itsetietoisuuden saavuttava Skynet-tekoäly päättää omia kohtalonsa herruuden itselleen ja usuttaa idän ja lännen ydinsotaan. Ennen pitkää ihmiskunta on saatu peruuteltua perikadon partaalle ja koneet ottavat vallan.
Arkisempi tämän päivän vastine elokuvan futuristiselle kauhukuvastolle ovat digitaalisen sisällöntuotannon maailmaan vaikuttavat tekoälyjärjestelmät, kuten ChatGPT, Midjourney, DALL-E ja lukemattomat muut generatiiviset tekoälyt.
Bodarin fysiikalla varustettujen kyborgien sijaan tämän päivän ihmiset pelkäävät työpaikkojensa ja toimenkuviensa puolesta. Komerosta kurkistava mörkö on se, että copywriterit, koodarit, markkinoinnin ammattilaiset ja muut viestinnällisesti, tietoteknisesti tai ilmaisullisesti olennaiset toimihenkilöt lasketaan ennen pitkää laitumelle ja tyhjilleen jääneet pestit ojennetaan tekoälyn hoiviin.
Ykskantaan nakkaisin vain, että p****n marjat, mutta laajennetaanpa hieman.
Moukari käteen
Kun e- ja äänikirjat alkoivat vallata perinteisen kirjan omimaa markkinatilaa, monitahoinen mediapersoona ja kaikin puolin kunnollinen engelsmanni Stephen Fry totesi, että digitaalinen versio edustaa samanlaista uhkaa perinteiselle kirjalle kuin hissi portaille.
Lempeällä viisaudella ladatusta lausunnosta jäi uupumaan se, kuinka digikirjojen kaltaiset tekniset mullistukset usein toimivat työvoiman ja -tehtävien kannalta uudistavana voimana: toimenkuvia kuopataan ja vanhoja rakenteita murskataan, mutta vastapalloon syntyy uusia toimialoja ja erikoistumisen suuntia.
Vanhaa katoaa, uutta duunia puskee. Kuinka monta striimauspalvelujen hakutulosten optimointiin keskittyvää digityöläistä mahtoi olla 80-luvulla?
Musiikkimiehiä kun olen, kuulen jatkuvasti sitä, kuinka äänituotannon digitalisaatio syö leivän fyysisiä laitteita valmistavan kansanosan suusta ja kohta radiohititkin laulaa tekoälyn ohjastama deepfake-artisti.
Tottahan se on, että kun USA:ssa käsin tehty Soldano SLO 100 -kitaraetuaste maksaa fyysisenä viisi tonnia ja sen korvavaraisesti täysin alkuperäistä vastaava digiversio irtoaa reilulla satasella, väliin jäävän erotuksen ansiosta jonkun pöydässä vaihtuu kaviaari kauranjyviin. Ei silti unohdeta sitä tosiasiaa, että mainitun etuasteen ominaissoundi on peräisin fyysisestä laitteesta, jonka digiversio vain toisintaa.
Tekoäly voi kirjoittaa lennokkaan limerikin Charles Bukowskia tapaillen tai laulaa iskelmää Kanye Westin maneereilla, mutta sille on määriteltävä sisällön ja tyylin raamit. Se on tehokas, toiminnallinen ja usein näennäisen välitön tuottaja – mutta tekoälyn kynästä syntyvä sisältö on iteroivaa ja jo tehtyyn pohjautuvaa. Sen kyky luoda uutta perustuu opetettuihin kaavoihin.
Toisaalta tässä myös piilee tekoälyn herättämän pelon sydän – huoli oman tekemisen merkityksestä ja sitä kautta tekijän omasta identiteetistä. Hengityksen salpaava kysymys kuuluukin: kuinka suuri osa tekemästämme on vain opetettuihin kaavoihin perustuvaa ja toistaen tehtyä, eli ei uutta luovaa?
Kiihtyvä kehitys vaatii vipuvoimaa
Vanha pelonsekainen viisaus on, että kehitys on kuin panssarivaunu: se jyrää kaiken alleen. Nykypäivään heijastettuna mietelmästä puuttuu vain vauhti, joka on alati kiihtymään päin. Juuri tällä saralla näen tekoälyn lunastavana, vapauttavana ja eheyttävänä voimavarana.
Digitaalisessa maailmassa työvoiman resurssipaine on laantumatonta, minkä johdosta ilmiöt kuten quiet quitting ja työvoiman jaksamiseen paneutuvat kestävän kehityksen hankkeet ovat jatkuvasti esillä. Juuri nopean vaihtovälin ja laantumattoman kehityksen, uusiutumisen ja uudisraivauksen kentällä generatiivisten tekoälyjen apu tulee olemaan korvaamatonta.
Kun jutustelin aiheesta asiakkaamme podcastissa vierailleen Capital Brownin perustajan Colin Brownin kanssa, hän intoili, kuinka tulevaisuudessa esimerkiksi videopelien ympäristöjä suunnittelevat digitaaliset arkkitehdit voivat hyödyntää tekoälyä laajojen rakenteiden luomisessa.
Tekoäly luo pelimaailman raa’at puitteet salamannopeasti, mikä vapauttaa luovan tekijän hiomaan, hienosäätämään ja yksilöimään tuotoksen. Peruskallio rakennetaan kertaalleen opitun ja vanhasta iteroidun päälle, mutta raamien sisällä rajat määrittää mielikuvitus.
Saamme tilaa särmälle, säröille ja suhruille – eli niille asioille, jotka määrittävät tuottamamme sisällön inhimilliset ääret ja sitä myöten ihmiskontaktille elintärkeän tarttumapinnan. Se luovii meille enemmän tilaa löytää oma identiteettimme ja saattaa työmme yksilölliset hedelmät muiden koettavaksi. Suhruineen kaikkineen.
Tulevat murroksen vuodet varmasti vaativat uudistumista ja vanhasta luopumista, mutta mikäpä kehitysaskel ei niin tekisi? Kuinka monta tekoälyä ohjastavaa digitaalista tulkkia, generatiivisen suodatuksen ja prosessoinnin määrityksiin keskittyvää digi-insinööriä tai käsi kädessä tekoälyn kanssa työskentelevää tietotyöläistä digitaalinen maailma työllistää 10 vuoden päästä?
Akateeminen arvaukseni on, että merkittävästi enemmän kuin uskallan edes arvata. Älä siis pelkää, kuten en minäkään – ihmiskosketusta vaativa työsarka ei ole katoamassa mihinkään.
Koitko tämän blogipostauksen hyödyllisenä? Tilaa myös uutiskirjeemme, niin pysyt teknologiaviestinnän ajan hermolla.
