Heti alkuun on tunnustettava, että olen häpeällisen huono lukemaan niin sanottua bisneskirjallisuutta. Suurin osa siitä on latteasti kirjoitettua kertakäyttökamaa, joista saa arvoa lähinnä sanaston opettelun kautta. Ajattelun kehittämiselle arvokkaita ainesosia, kuten käsittämättömyyttä, hämmästystä ja outoutta, en niistä valitettavasti löydä.
Onneksi maailmaan mahtuu tekstiä. Itse olen parhaiten kokenut ymmärtäväni digitaalista aikaamme näiden kolmen klassikon kautta.
Joskus on vaikea uskoa, että Derrida kuvasi tässä pienessä haastattelukirjassa jo 1970-luvun alussa 2010-luvun internetin ja meemikulttuurin piirteitä näin tarkasti. Eräissä piireissä jopa täytenä hölynpölynä, eikä ihan syyttä, pidetty huuruinen argumentaatio korostaa merkityksen pirstaloitumista, kirjan kuolemaa ja loputtomana vellovan tekstimassan vaikutuksia.
Erityisesti mieleen on jäänyt Derridan vastaus kysymykseen, jossa haastattelija pohtii, mistä Derridan kirjasta lukijan kannattaisia aloittaa hänen ajatteluunsa tutustuminen. Derrida hymähtää, että mitäpä tuolla on väliä – hänen kirjansa muodostavat lopulta vain ison ruumiin, johon lukija voi vapaasti valitsemaansa kohtaan tehdä viillon ja sukeltaa sisään.
Olen usein käyttänyt samaa metaforaa selittämään, mistä digitaalisen ajan ja sosiaalisen median markkinointiviestinnässä pitkälti on kyse: on tällainen turpoava tekstiruumis, johon teen viiltoja ja katson, mitä sieltä tihkuu ulos.
Deleuze & Guattari: A Thousand Plateaus -kirjan esipuhe
Derridan lisäksi toinen hämmentävän tarkkanäköinen digitalismin kuvaus on Gilles Deleuzen ja Felix Guattarin maaninen teos A Thousand Plateaus (Tuhat tasankoa). Kirja on poikkeuksellisen paksu ja sekava, joten suosittelen oikeastaan lukemaan siitä vain esipuheen, johon törmäsin jo opiskelijana ja joka on siitä lähtien ollut yksi elämäni vaikuttavimpia tekstejä.
Omaperäiseen tyyliinsä Deleuze & Guattari tykittelevät menemään hengästyttävällä nopeudella irtohuomioita kaikesta siitä, mistä maailmassa nykyään on kyse. Esimerkiksi bisnesmaailmassa asiat tapahtuvat hierarkkisten puumaisten organisaatioiden sijaan vaikeasti kuvattavissa rihmastoissa, eikä ajatuksia ja ideoita enää kannata istuttaa vaan levitellä ilmajuurina ja katsoa miten ne leviävät viraalisesti. Kaikki liittyy kaikkeen, mutta mikään ei muodosta kokonaisuutta; kaikenlaiset kahtiajaottelut ovat yhä kestämättömämpiä; digitaalinen ja analoginen ja ja ja…
Deleuzea & Guattaria kannattaa lukea jo siksikin, että siitä ei oikein tajua mitään, mutta jotain tuntuu jäävän käteen. Sellaistahan internetaikana keskustelu pitkälti on: se velloo käsittämättömänä ylitsemme ja myöhemmin huomaa jotain tapahtuneen.
Kolmas vinkkini on klassista japanilaista runoutta. Siihen on kaksi syytä: perspektiivi ja hitaus. Digitaalisuusvouhotuksessa usein luulemme kokevamme jotain todella uutta ja ihmeellistä murrosaikaa, jolloin unohtuu, miten samoja huolia, murheita ja turhia toiveita on ollut maailmansivu. Nousee päivä, laskee päivä ja yhä ihminen luulee olevansa erityinen.
Toinen syy, hitaus, liittyy tyyliin. Vauhdikkaan hösöttämisen ja tuhansien ja taas tuhansien pienten tekstien ja kuvien virrassa mikään ei ole virkistävämpää kuin pysähtyä muutamien säkeiden mittaisten runojen äärelle. Äärimmilleen pelkistetty runo ja Kai Niemisen virtuoosimainen suomennos on kuin suullinen kylmää lähdevettä, jonka äärelle on erinomaisen arvokasta pysähtyä vetelehtimään kaiken näennäisen kiireen keskellä.
Kuolemaa kohti juostessa ehdimme kyllä hetken ihailla mäntyjä, pilviä ja sadetta. Se on tärkeä opetus.
